Niin se aika vaan vierii, matka kestänyt jo parisen kuukautta. Ikävä on painanut kotiväkeä käytännössä kokoajan, molemminpuolin, jotenkin on saanut turrutettua sen pahimman kuitenkin sivuun. Osansa toki on vaikuttanut hyvä työporukka, ja osansa tietenkin hyvin alkanut työni. Paljon olen tekemisissä työporukan kanssa vapaa-ajallakin, enhän mä tuntenut Pattayaa ollenkaan tänne tullessa, muutakuin jostain musiikkivideoista enkä kyllä tunne vieläkään. Vaikka meillä perheessä onkin 6 lasta eli sutinaa, vilinää ja vilskettä on ajoittain jokseenkin paljon, niin ei rehellisesti sanottuna tämä seutu ole luotu meikäläiselle. Kaipaan sitä omaa rauhaa ja ympäristöä. Pidän kuitenkin työstäni tällä hetkellä paljon, jokainen päivä ja jokainen puhelu on erilainen. Opittu on paljon ja opittavaa on edelleen, siltikin olen tyytyväinen.

Kävelen joka päivä työmatkat eli suurinpiirtein 1km/suunta, en ole ruvennut täällä opettelemaan liikennekulttuuria skoottereilla. Ensimmäiset viikot ihmettelin, kun joka aamu käppäillessäni töihin, jossain joku paukutti käsiään yhteen. Se sitten ajan saatossa selvis mullekin, oli paikallinen ula-keskus eli mopotaksit yritti tyrkyttää mulle kyytiä. Aina kun näkivät meikäläisen vaappuvan kulman takaa kohti toimistoa, niin alkoi se käsien paukutus ja joka kerta mä viittoilin että ei kiitos. Tästä on nyt varmaan parisen viikkoa, kun eräs aamu lähin taas villalta töihin ja samalla kun astuin portista ulos, alkoi vettä puskemaan oikein kunnolla. Siinä mä kuitenkin jatkoin pienessä kevätmyrskyssä töihin päin, mutta se olikin vähän isompi kuuro. Tulin taas lähelle sitä tuttua mopotaksisuharia ja tuttu läpytys kuului, siinä vaiheessa päätin että tän kerran otan ton ukon kyydin, johan sillä on kämmenpohjatkin kulunu mun takia sentään muutaman millin. Kun mä yhtäkkiä huikkasin sille, että tänne näin ja vauhdilla, ni se ei oikeasti varmaan tienny miten päin olis ollu. Näytti sille, että sen maailma järkyttyi, kun mä halusinkin sen mopedin kyytiin. Se ei puhu sanaakaan englantia, enkä mä muistanut kouluaikoinani ottaa thai-kursseja. Sopuun päästiin mihin suuntaan lähetään ja käännöksissä aina käsineni viittoilin, että mihin pitäis mennä. Kyyti maksoi 20bht ja kaverit töissä ihmetteli sitä hintaa tai lähinnä sitä edullisuutta, sain varmaan puoleen hintaan kyydin....ehkä

Seuraavana viikonloppuna ajattelin käydä katsomassa tuon sataman. Lauantaiaamuna jolkotin saman mopotaksin luo ja kylläpä se on ollut iloinen mut nähdessään joka päivä. Siinä kun oli pienimuotoinen kielimuuri meidän välillä, kun yritin satamasta puhua. Otin piirtäjän lahjakkuuteni ja luovuuteni esiin ja piirsin sille hiekkaan jollain puutikulla ilmiselvästi laivaa muistuttavan kapistuksen. Suhari sanoi jotain thaiksi mulle ja mä vaan nyökyttelin että daa daa ja näytin peukaloa, ja kas kummaa mä pääsin satamaa katsomaan. Näytin sille vielä että jää vaan siihen odottamaan, kohta mennään vielä kuule takasin lähtöpisteeseen. Vaikka itekään en ole mikään kova kielimies, kun puhutaan vieraista kielistä, pärjään hyvin lontoolla täällä. Mutta mitä hienommin yrität näille paikallisille puhua, ni ei ne kyllä oikein tajua, parempi vaan vetää tönkkö-lontoota, sitä ymmärretään ja tottakai oma kehonkieli ja kädet vaan viuhumaan ni kyllä pärjää. Mun lapset tulee kesäkuussa, ja uskon että ainakin 3 heistä pystyy täällä asioimaan esimerkiksi kaupoissa, rohkeutta vaan tarvitaan.

Ruokahan täällä on aivan sairaan hyvää. Yhtenä iltana ostin töistä palatessa kojusta kanasoossin ja riisiä mukaan, kun oli hirveä nälkä. Äkkiä villalla ruoat lautaselle ja popsimaan kitusiin. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset kanan varpaat pilkotti mun silmien edessä siinä kutsuvana, loppui se ruokahalu. Tosin hörpin mä sitä kastiketta vielä riisin kanssa vähän. Sitten siinä oli myös jotain tummempaa lihaa mukana ja ajattelin et perhana, tässähän on jotain nautaakin sit mukana...no eipä ollut, oli jotain maksaa, sydäntä tai jotain muuta. Noh, en ole toista kertaa tilannut jos en näe mitä siinä soossissa on. Eniten ihmetyttää varmaan se, että mun ei ole tehny mieli kertaakaan tummaa leipää, paksua kerrosta voita ja juustoa, paitsi nyt. Olen vetänyt riisiä ja nuudelia eri kokoonpanoilla kokoajan, pari kertaa on tehnyt oikein kunnon länkkäri-ruokaa mieli ja on tullut pizza vetästyä. Ei paljon mäkit ja muut roskaruoat uppoa. Aamupalaksi kun vetäsee vaikka green-curry-riisi- satsin, niin on aika muikea olo.

Olen tämän reissun aikana löytänyt uusia ja omituisia piirteitä itsestäni. Paljon on asioita mitä kaipaa kotimaasta. Kuuntelen esimerkiksi paljon musiikkia, mutta vaimo tai lapsista joku on lisännyt joskus mun spotify- listaan jari sillanpään jonkun vähän diskojytkeen, ei siis sentään mitään tango-osastoa, ni jumankekka että kuulostaa hyvälle. Ei ihan kuitenkaan ole sitä mun ominta musagenreä. Todella outoa...ehkä sitä on nyt tarkoituskin oppia jopa itsestään uusia asioita, eipä tässä ole vuosiin oikein keskittynytkään mihinkään muuhun, kuin niihin kuuluisiin perheen ruuhkavuosiin. Jos 1 tai 2- lapsinen perhe puhuu ruuhkavuosista, ni mikähän se meidän perheellä olis..? Jos joku olis mulle tullut viime syksynä sanomaan, että ens keväänä sä työskentelet Thaimaassa, et näe perhettäs livenä hetkeen ja muutatte vuodeksi pois Suomesta, en tiedä miten olisin reagoinut. Nyt kun ajattelen tilannetta, niin teen kaikkeni tämän projektin eteen, täytyy kyllä myöntää, että vaikeita päiviä on ollut.

Songkran-paikallinen uusi vuosi tuli tuossa koettua myös ensimmäisen kerran. Aika hulvatonta menoa täytyy sanoa. Suomessa vedetään lärvit, syödään pikku nakkeja ja heitetään eurot taivaalle yhtenä päivänä vuodessa. Täällä se kesti muistaakseni 7 päivää ja kyllä paikalliset osaa tuota miestä väkevämpää kiskoa oikein kunnolla myös eikä se ole perus keskikaljaa mitä kittaavat. Työkaveri näytti mulle yhtenä päivänä juhlamenoa ja mentiin mopedilla suoraan ytimeen. Siellähän se sitten odotti, jääkylmää vettä niskaan joka puolelta, hirveänkokoisia vesipyssyjä ja -tykkejä ja jotain talkkia lähmittiin pitkin naamaa ja päätä. Oli kyllä hauskaa ja mukavaa nähdä kuinka täällä juhlitaan niin eri tavalla. Se iloisuus mikä ihmisistä paistoi joka puolella oli melkein outoa. Ja hyvin huomasi tämän maan ihmisten kohteliaisuuden tässäkin asiassa, farangi sai vettä samallalailla niskaan mutta jos mä näytin sormella silmälasejani, niin eipä tullu vesi-talkkiseosta lärviin.

Eniten mä tottakai kaipaan mun perhettä, ja nyt ollaan siinä vaiheessa, että aikaa ei ole enää paljon kun näen heidät lentoasemalla. Sanoin tuossa just pari päivää sitten pomolle, että on meinaan sellainen juttu, että kun perhe tulee niin mä en muutamaan päivään ole sitten töissä, sori vaan. Onneksi tämäkin asia ymmärrettiin hyvin, olen kuitenkin ollut erossa 3 kuukautta perheestäni piakkoin. Vaimo on aika lujilla ollut kotona yksin kaikkien asioiden keskellä ja pienin lapsistamme (8kk) on nyt joutunut vielä kaiken kukkuraksi olemaan päiviä jo sairaalassa. Jos rouvalla on meinannut pää räjähtää, ni ei se kaukana ole itelläkään ollut, järkevää olisi varmaan ollut lähteä Suomeen, mutta kaikesta huolimatta mä edelleen haluan tämän kokemuksen tarjota perheelle. Sitä ei tiedä olisiko joskus vuoden tai kahden päästä ollut mahdollista, nyt kun asiat on meitä koetellu perheenä kovastikin, niin nyt se oli vaan toteutettava, että lapsetkin pääsee irti siitä oravanpyörästä koulu- ja harrastusaikatauluineen. Täytyy sanoa, että on mulla kyllä kovapäinen vaimo, se siitä varmaan tekeekin maailman parhaan! Unohtamatta lapsia ollenkaan, jokainen on omana itsenään paras.

Tähän projektiin on mahtunut paljon kysymysmerkkejä jo ennen matkaa, matkan aikana eikä ne ole vieläkään loppuneet. Me ollaan rouvan kanssa vähän viime tingan ihmisiä, ei hirveästi stressata asioita. Nytkin perheen lento lähenee uhkaavasti, pienimmällä herrasmiehellämme ei ole edes passia vielä. Kuvastaa niin meitä tälläiset tilanteet, silti me ollaan vaimon kanssa samanlaisia eli ollaan aina ajoissa eikä kumpikaan siedä myöhästymisiä. Sanoin tuossa eräs päivä vaimolle, että jos kerkiän vastaan lentokentälle, niin tottakai tulen. Onneksi meillä on hyvä huumorintaju keskenämme ja lapsetkin osaa heittää läpyskää melkein asiasta kuin asiasta, piristää kummasti elämää kun huumoria löytyy ja on vielä kyky kohdistaa joskus jopa itseensä sitä myös. Jos joku taas miettii omaa tulevaisuuttaan, niin rohkeasti vaan tuumasta toimeen, itsestä se kaikki on loppupelissä kiinni. Rohkeutta vaan peliin ja tavoitteita! Kyllä tämä +30 ilmasto tuo hieman erilaisen asenteen työpäivään. Mun tavoite lähenee päivä päivältä, kolmisen viikkoa aikaa enää.

Kuvassa perheemme pikkuherra E, ei varmaan tarvitse selittää mikä asia psyykkaa eteenpäin. Kuulumisiin taas

• Edellinen
• Seuraava